Hellurei ihanaiset lukijat:) Todella hurjaa, että sivulatauksia on jo yli 7000! Ja lukijoitakin jo lähes 30! Suurkiitos kaikille lukijoille myös niille, jotka ovat ns "off the record"-lukijoita :) En ole hetkeen käynyt kirjoittelemassa mitään kummoisia, joten nyt on sitten luvassa pidempää postausta.
Eilen oli maaginen päivä. 12.12-12. Tämä kirvoitti keskutelua ja teetti ruuhkaa mm. maistraatissa. Ilmeisesti Aasiassakin oltiin saatu ihmiset liikkeelle oikein urakalla. Itse en henkilökohtaisesti haluaisi astua avioon keskiviikkona. Mutta jokainen tyylillään. Tunnetteko jonkun, joka solmi avioliiton tuona maagisena päivänä:)?
Eilinen sai minut(kin) miettimään avioliittoa ja sen merkitystä minulle. Pohdinnan lomassa avautuvat myös verhot minun ja puolisoni elämään:) Olen itse eroperheestä ja jo melko nuoresta asti olen ollut sitä mieltä, että haluan naimisiin. Haluan naimisiin, enkä koskaan eroa. Jopa eräs "parisuhteeni" (tämä tapahtui minun olessa yläkoulussaXD) kariutui siihen, että poika sanoi, ettei koskaan halua naimisiin. Kysyn vaan, kuinkakohan moni teini-ikiäinen poika haaveilee naimisiin pääsystä?:D Mutta näin vahvana tämä naimisiin meno on minussa ollut, että olin jopa valmis jättämään silloisen poikaystäväni, koska hän ei naimisiin koskaan halua. Suhde kyllä päättyi ihan omalla painollaan:)
Minulle avioliitto merkitsee kahden ihmisen lupausta viettää loppuelämä yhdessä. Kunnioittaa toista, arvostaa toista, auttaa toista ja olla toisen tukena niin hyvässä kuin pahassa, aina siihen asti, kunnes kuolema erottaa. Ja nimenomaan kuolema, ei avioero. Mielestäni eroamisesta on tehty liian helppoa. Naimisiin mennään kevein perustein tai hetken huumassa, koska "aina voi sitten erota".
Minulle myös kihlaus on iso asia. Kihlaus on lupaus avioliitosta. Lupaus siitä, että naimisiin mennään ja ollaan valmiita sitoutumaan toiseen loppuelämäksi. Tiesin, että kihlaus merkitsee samaa myös puolisolleni. Alusta asti hän on tehnyt minulle selväksi, mitä kihlautuminen ja avioliitto hänelle merkitsevät. Se on paikoitellen tuonut minulle niin epävarmuuden kuin myös turvallisuuden tunnetta. Alkuaikoina, ennen kihlautumista monesti mietin, että miksi ei jo jotain tapahdu! Jos hän uskoo kihlautumiseen ja avioliittolupaukseen, miksi emme ole jo kihloissa? Eikö hän olekkaan varma? Kun kuitenkin vuosien saatossa opin puolisoni tuntemaan, huomasin, että hän on erittäin harkitsevainen kaikissa isoissa, potentiaalisesti maailmaa mullistuttavissa asioissa. Nyt kun sormus on ollut sormessa jo kaksi vuotta, luo se suunnatonta turvallisuuden tuntua. Enhän olisi sitä saanut, ellei puolisoni olisi täysin varma ja täysillä tässä mukana. Sormusta en olisi saanut kevyin perustein. Eilen puolisoni sanoi: "Tiedätkö mikä lämmittää minua todella paljon tällä hetkellä?"....."Se, että sinulla on sormus sormessa". <3
Tiedän myös ihmisiä joille sormus on vain pala metallia, jonka voi hävittää, mikäli juttu ei toimi. Se on vain jonkin sortin pikainen ele...Olenkin monesti miettinyt, että ansaitsevatko ihmiset, jotka eivät usko avioliittoon, saada kutsua häihin, jossa kuitenkin juhlitaan avioliiton solmimista ja yhteisen elämän etenemistä:)? Mitäs mieltä olette?
Avioliitosta olemme puhuneet jo ennen kihlausta ja toki erittäin tiiviisti sen jälkeen. Ennen kihlausta puhuimme siitä, että alttarille astellaan vuoden päästä kihlojen vaihtamisesta. Se oli yhteinen mielipide. Siihen olin jopa hieman tukeutunut, että sitten kun sormuksen saan, rupeaa myös tapahtumaan:) Kuitenkin kun sormuksen sain, sovimme, että mikään kiire ei alttarille ole. Tämä siksi, että Herra K halusi osoittaa olevansa spontaani ja tosissaan, mutta ei kuitenkaan vielä valmis ryntäämään alttarille, koska elämäntilanteemme ei ollut vakiintunut. Muutto saattoi häämöttää näkyvissä, työpaikoista saatika asuinkaupungista ei ollut tietoa jne. Kerrankin olin samaa mieltä (ärsyyntynyt, mutta samaa mieltä) puolisoni kanssa siitä, että nyt on hyvä odottaa, että tilanne tasaantuu. Häät kun eivät ole ilmaiset.
Viime keväänä, kun olimme asettuneet takaisin kotikaupunkiimme otin naimisiin menon jälleen puheeksi. Asummme tällä hetkellä kaupungissa, jossa itse en välittäisi asua ja minusta ainakin silloin tuntui siltä, että elämästäni on muokkautumassa kompromissi, eikä minun unelmien elämä. Siksi halusin jotain varmuutta. "jos tänne jäämme, menemmä naimisiin. On joku syy, miksi minun pitää kestää tämä kaikki":D Häistä sovittiin ja enää puolivuotta ja h hetki koittaa:)
Puolisoni vanhemmat ovat olleet yhdessä teinivuosista asti. Minun vanhempani ovat eronneet. Puoliso uskoo avioliittoon myös uskonsa vuoksi. Hän on myös saanut kotoa ehjän perheen mallin, jota haluaa noudattaa. Minä tääs haluan taistella rikkinäistä perhettä vastaan. Uskon avioliittoon ja myös siihen, että liiton vuoksi on tehtävä töitä. En tietenkään kannusta ketään pysymään huonossa parisuhteessa, aviossa tai ei, mutta liian helpolla ei tule luovuttaa. Mielestäni avioliittoa ei arvosteta enää tarpeeksi. Minä arvostan. Minä uskon:) Uskon myös siihen, että avioliitto tuo turvaa.
Olen ollut meistä kahdesta aina se, joka haluaisi edetä nopeammin. Nyt kun häihin on puolisen vuotta aikaa ja suhdetta takana yli seitsemän vuotta, olen sitä mieltä,että olemme tähän askeleeseen valmiimpia kuin koskaan:) (tätä ehkä emme olisi olleet vielä muutama vuosi sitten). Olemme kokeneet yhdessä nuoruuden huumaa ja oikkuja, olemme asuneet yhdessä tarpeeksi kauan tunteaksemme toistemme ärsyttävät tavat ja olemme oppineet sietämään niitä. Meillä on yhteistä lainaa, yhteinen koira, yhteinen elämä. Olemme kokeneet niin ylä kuin alamäkiäkin ja minä olen saanut huomata, että rinnallani on mitä uskomattomin mies. Hän tukee ja kannattelee, on ystävä ja rakastaja. on luotettava puoliso ja vielä komea ja kohteliaskin;)
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat olleet yhdessä pitkään. jopa kihloissa. Monet ovat naimisissa. Jokaisella on oma ajatusmaailmansa ja oikeus siihen. Kysyn kuitenkin mielenkiinnosta teiltä. Kumman ajatuksen puolella olette: A) Ollaan oltu yhdessä jo yli 10 vuotta, etikä vielä olla naimisissa, miksi pitäisi? Voihan yhdessä elää ilman avioliittoa. Avioliitto on vain todistus muulle maailmalle. Meille riittää se, että tiedämme olevamme aina yhdessä. vai B) Ollaan oltu jo yhdessä yli 10 vuotta ja naimisiin ollaan menossa. Jos yhdessä on oltu jo näin kauan niin miksi emme menisi naimisiin? Virallisteta suhdetta niin meille kuin muillekin.
Mitä mieltä te olette avioliitosta? Entä kihlautumisesta?
Tässä tämmöistä pitkää löpinää, josta yhteenvetona:
Uskomme molemmat avioliittoon ja sen kestävyyteen.
Emme kannata avioeroa.
Olemme tähän valmiita.
Tässä vielä sitaatti jonka löysin netistä
"Miksi ihmiset ottavat “riskin” ja uskovat oman liittonsa onnistuvan, vaikka tilastollisesti ole niinkään itsestäänselvyys.
Ajatuksia? Onko hölmöä mennä naimisiin kun kuitenkin noin puolet liitoista päätyy eroon?
Itse olen ajatusmaailma B:n kannalla, että jos ollaan kerran yhdessä niin voidaan yhtä hyvin mennä naimisiinkin. Toki ymmärrän myös niitä, joten eivät naimisiin halua, vaan ovat täysin onnellisia asioiden nykylaitaan, mutta itselleni naimisiin meno on todella tärkeä asia.
VastaaPoistaEn koe, että olisi hassua mennä naimisiin, koska noin iso osa liitoista päättyy eroon. Itse ainakin toivon, että me emme lukeudu tuohon joukkoon ja tiedän, että tahdomme tehdä töitä avioliittomme eteen. Itse ajattelen myös, että nykyään ihmiset luovuttavat liian helposti. Toki ei tietenkään kenenkään tarvitse olla liitossa, joka on onneton, mutta ehkä asioista silti luovutaan helposti. Noh, tähän on niin monta kantaa, kuin ihmistäkin, mutta olen kyllä samoilla linjoilla kanssasi! Ja tosi hyvä postaus!
-Sartsu
Kiitos:)
Poista"Olenkin monesti miettinyt, että ansaitsevatko ihmiset, jotka eivät usko avioliittoon, saada kutsua häihin, jossa kuitenkin juhlitaan avioliiton solmimista ja yhteisen elämän etenemistä?"
VastaaPoistaAnteeksi nyt vaan, mutta asenteesi kuulostaa siltä niinkuin yhteinen elämä ei voisi edetä ilman avioliittoa? Kyllä, mekin olemme menossa naimisiin, mutta ihan yhtälailla voisin kuvitella meidän elävän avoliitossa hamaan tappiin saakka. Avioliitto ei kuitenkaan muuta suhteen perusdynamiikkaa, ja jos joku niin kuvittelee niin on menossa naimisiin kyllä vääristä syistä. Itselleni avioituminen on paljolti kiinni oikeusturva-asioista. Onhan se myös sydäntä lämmittävä ele, että symbolisesti ja laillisesti me kuulumme nyt toisillemme. Mutta sinänsä suhde on samanlainen ja kulkee yhtälailla eteenpäin, kehittyy, avioliitosta huolimatta.
Tuolla kommentilla tarkoitan niitä muutamaa ystäväpiirissä olevaa ihmistä, joille avioliitto on yhtä tyhjän kanssa. Erota voi kun huvittaa ja kihloihin mennään muuten vaan. En niinkään tarkoittanut yleisellä tasolla:) Ja meille avioliitto perustuu enemmän uskonnolliseen näkökulmaan:) Uskon, että parisuhteet voivat toki toimia ilman avioliittoa:) Eli toki yhteinen elämä voi erittäin hienostikin edetä ilman avioliittoa:) Ja itsekin ajattelen, että mikään ei muutu, vaikka naimisiin menemmekin:)
PoistaItsekin olen miettinyt, että mitä oikeastaan tarkoitat joillakin kirjoituksen pointeilla. Itselle avioliitto ei ole ensisijaisesti ollut sitä, että luvataan vaan olla loppuelämä yhdessä. Minulle se on ennen kaikkea ollut niitä jälkimmäisiä: lupaus siitä, että kunnioittaa ja arvostaa toista lopun elämää, ja siihen sisältyy omasta mielestäni niin paljon enemmänkin kuin vain se yhdessä asuminen ja pysyminen. Lupaus siitä, että jaksaa tehdä töitä suhteen eteen. Lupaus jaksaa kuunnella toista. Lupaus jaksaa yrittää myös stressin ja kiireen keskellä, silloinkin kuin ei ns.huvita.
VastaaPoistaTiedän pareja, jotka ovat eronneet vaikka toinen osapuoli ei olisi sitä halunnut. Sekin riski on aina naimisiin mennessä olemassa: jos toinen haluaa siitä lähteä, ei toinen käytännössä voi sitä mitenkään estää, vaikkei sitä haluaisikaan. Sama asia liittyy muuhunkin kuin viralliseen naimisissa olemiseen. Myötä- ja vastoinkäymiset kun saattavat tulla paljon aikaisemmin ja täysin erilaisessa muodossa, kuin osaisi ajatella. Jos avioparin välinen yhteys katkeaa, ei sitä toinen yksin voi korjata, vaikka kuinka haluaisi. Millä tavalla eroamista pitäisi mielestäsi vaikeuttaa? Pakollista pariterapiaa vuosi ennen kuin ero astuu voimaan?
Joitakin tv:stä tuttuja esimerkkejä lukuun ottamatta en haluaisi ajatella, että naimisiin mentäisiin kevein perustein, ja vielä vähemmän uskon, että mitä pidempään tai "vakavammin" asiaa olisi mietitty niin että sillä taattaisin liiton onnistuminen. En, luojan kiitos, tunne ketään, joka olisi naimisiin mennessään ajatellut, että "aina voi sitten erota". Tosiasia vain on, että ihmiset muuttuvat elämän myötä. Kaikki eivät muutu parempaan suuntaan. Eikä varmaankaan kukaan tiedä itsestäänkään millainen ihminen tulee tarkalleen olemaan vaikkapa 10 vuoden päästä. Naimisiin meno ei ole onnen tae, vaan päätös, joka voi valitettavasti joskus osoittautua vääräksi. En sano, että älkää menkö naimisiin, vaan kysyn, että onko eronneiden/eroavien syyllistäminen tarpeellista?
Ajattelitko tosissaan, että jättäisit vaikkapa kaikki eronneet henkilöt kutsumatta, koska eivät ilmeisesti kunnioita avioliittoa riittävästi? Jos ei suoraan näin, niin kuka sitten vetäisi rajan siihen, milloin ero on oikeutettu ja milloin ei? Fyysinen pahoinvointi menee henkisen edelle, ja perheen etu ohittaa yksilön edun, vai?
Vaikka kirjoituksesi olisikin tehty tarkoituksellisen provokatiiviseksi kuten osin tämä vastinekin, niin kiinnostuneena odotan perusteluja. (joiden ruotimista voimme jatkaa naamatustenkin) :)
En missään nimessä ole jättämässä eronneit akutsumatta, ovathan ovat vanhempanikin eronneet:) Vaan siis ne kaksi pariskuntaa jotka ova menossa naimisiin, ajatuksella, että "Olemme tunteneet vast puoli vuotta. Mennään nyt naimisiin ja jos homma ei natsaa niin erotaan". Toinen näistä on jopa kierrättänyt samaa kihlasormusta useammalla naisella! Eli jos asennoituminen avioliittoon on tämä niin, hieman mietityttää, haluanko sellaista henkilöä juhlistamaan häitämme, jos hän ei usko moiseen.
VastaaPoistaIHmiset todellakin muuttuvat ja mielestäni naimisiin ei tule mennä kevein perustein. Eikä sillä ajatuksella, että heti lähtömetereillä on selvää, että ero on ensimmäinen vaihtoehto kun alkaa tökkimään, kuten näillä, joiden kutsumista paikalle mietin.
Ja ehkä kirjoitukseni sävyyn mahtuu paljon myös sitä,että me molemmat ajattelemme avioliitosta samalla tavalla. Ero ei ole vaihtoehto, ellei suhteessa koe henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Avioliiton eteen on tehtävä töitä ja evioero ei ole vaihtoehto. Ja tämäkin pohjautuen tosiaan uskonnolliseen näkökulmaan. Tietenkin ihmiset ja asiat voivat muuttua enkä minä voi varmaksi sanoa, etteikö mekin joskus erottaisi, mutta hevillä emme ainakaan tule periksi antamaan:) Nytkin jo niin paljon ollut töyssyjä matkassa, että aika paljon saa tapahtua jotta ero tulee.
Jokainen pari, eronnut tai ei, tekee omat valintansa:) Ja vielä uudelleen, eronneet eivät ole jäämässä ilman kutusa, sehän olisi hölmöä:D
Mutta tosiaan, kutsun lähettämistä harkitsen tosissani 1 ihmiselle(parille) ja toiselle vähän vähemmän vakavasti:) Olisi totaalisen väärin avioeroperheestä olevana jättää esim. omat vanhemmat kutsumatta. En vain halua häihini ihmisiä, jotka eivät usko omaansa, eikä muiden avioliittoon. En halua tekopyhiä onnitteluita sillä ajatuksella "että no, eroatte te kumminkin". Siltä pohjalta ei voi astua avioon.