Oivalluksia ja "stressittömyyttä"

Täällä ollaan vieläkin polttarihuumassa:) Aamukin alkoi noutobiisiä kuunnellen ja melkein töistä myöhästyen. Viikonloppu sai minut oivaltamaan monia asioita. Viikonlopun ansiosta stressitasoni häiden suhteen (ja muutenkin) laski 110%sta 20%n. Pitkästä aikaa minulla on rauhallinen, tasapainoinen ja helpottunut, onnellinen olo. (Onnellinen ei kyllä riitä kuvaamaan olotilaani tällä hetkellä:))

Kovasti tytöt muistivat muistuttaa minua siitä, että ei ole niin pilkun päälle, miltä häissä näyttää ja että tunnelma on tärkein. Olen viimeisen kahden viikon aikana ruvennut muutenkin heräämään tähän ajatukseen. Minusta on tullut "ei sen ole niin väliä" morsian eikä tämä ole paha asia. En suinkaan ajattele asioista välinpitämättömästi vaan, että sillä, onko vieraiden nimet kirjoitettu hopealla vai mustalla tussilla, ei loppupeleissä ole merkitystä. Tunnelma luo juhlan eikä (suurin osa) vieraista tiedä, millainen sisustus juhlissa olisi pitänyt olla. Ja onko sillä väliä vaikka tietäisivätkin. Ja olen muutenkin tyytyväinen jo saamiimme tuotoksiin, loppu on vain viilausta. Ja varmasti kaiken saamme tehtyä ajoissa ja jos emme saa, niin sille ei vaan mahda mitään.

Heräsin myös tosissani siihen, että kaikkea ei tarvitse tehdä yksin ja on ihan ok delegoida, mieluummin vieraat nauttivat tunnelmasta, kun morsian on rento eikä käy koko ajan tarkistamassa, ovatko kukkaset maljakossa oikein päin ja onko ruoka sopivan lämpöistä:) Sovinkin jo erään ystävän kanssa, että tartun vihdoin hänen tarjoukseensa tulla auttamaan minua askarteluissa:)

Kyse ei niinkään ole siitä,  ettenkö haluaisi apua tai että haluaisin kontrolloida kaikkea, vaan siitä, että en kehtaa/raaski pyytää apua. Ajattelen, että ovathan ne meidän häät ja meidän tulee selviytyä järjestelyistä omin voimin. Ilmeisesti tämä ei pidä paikkaansa:)

Ette voi uskoa, kuinka hyvältä tämä stressittömyys näin vaihteeksi tuntuu. Juttelin erään henkilön kanssa tänään siitä, että a) eihän se häästressi mihinkään katoa b) ei se unettomuus mihinkään katoa ja c) eivät ne minun "itku/raivokohtaukset" varmasti mihinkään katoa, sillä nämä kaikki kulkevat käsikädessä. Tärkeintä onkin oppia tunnistamaan nämä asiat ja lievittää stressiä kaikin keinoin oli se sitten delegointia, päiväunet tai tolkuton vollottaminen. Jos valitsee tuon viimeisen vaihtoehdon, on ainakin todennäköistä, että sitten 13.7 ei vollotuksen määrä ole niin suuri (Yeah right:D).

Totta kai olen ollut 100% varma päätöksestäni mennä naimisiin juuri K:n kanssa jo pitkään. Mutta viime viikot ovat jotenkin tuoneet uskomatonta tyyneyttä tämän asian suhteen ja lisänneet varmuutta. Ihmiset ovat puhuneet suhteestamme ja K:sta niin kauniisti viime aikoina ja todenneet, että meistä loistaa ulospäin jotain sellaista, mitä kaikista pareista ei loista. Olen totaalisesti herännyt siihen, että vaikka häiden järjestely ym. onkin mukavaa, merkitystä on ainoastaan sille, että se on K joka on minua alttarilla vastassa ja että ME kävelemme yhdessä alttarilta pois. Minä ja hän. Muu maailma jää siinä kohtaa toisarvoiseksi.

Haaveilin suurista häistä. Olin hieman harmissani, kun K poisti vieraslistalta muutamia perheitä. Polttareissani tajusin että minulle riittää jos saan (sulhasen lisäksi;)) paikalle juuri nämä ihmiset ja perheeni. En tarvitse muita. Läheiset, rakkaat ystävät, jotka aidosti iloitsevat puolestamme ja kanssamme sekä perheen. (En nyt toki tarkoita, ettenkö haluaisi mukaan niitäkin ystäviä, jota eivät polttareissa olleet!). Miten minulta on kestänyt näin kauan aikaa oivaltaa asia? Tähän asti olen vain ajatellut, että haluan mahdollisimman monen ihmisen todistavan tämän hetken, mutta mitä merkitystä näillä ihmisillä on, jos he eivät ole 110% onnessamme mukana?

En osaa sanoinkuvailla tätä tunnetta ja olotilaa:)

Lauantaina tunsin itseni todella rakastetuksi ja tärkeäksi. Tytöt huolehtivat koko päivän minusta materialisesti: lisäsivät aurinkorasvaa, hoisivat kustannukset, maksoivat bensani, eivät antaneet minun osallistua siivoukseen, olivat valinneet paikalle lempimusiikkiani, lempipelini, lempikukkani, lempijuomani jne. Eniten kuitenkin kolahti se, että kerroin sitten kenelle tahansa, että polttariohjelma jännittää, totesi tämän kuullut aina: Kyllä me pidämme sinusta huolen (<3) Ja kyllä he pitivätkin. Ystävät olivat matkustaneet ympäri Suomen viettääkseen päivän minun kanssani:)

Ja jotenkin (johtuuko nyt sittens iitä että stressitaso laski) tuntuu, että kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Maanantai aamulla tulvin ideoita ja ratkaisuita ongelmiin, jotka ovat valvottaneet minua viikkoja! Viime yö oli ensimmäinen kahteen viikkon kun sain nukuttua kunnolla (en herännyt yöllä kertaakaan ja olisin voinut kevyesti jatkaa uniani jos kello ei olisi soinut). Kiitos tytöt siis myös siitä, että väsytitte minut;)

Pakko vielä teillekin jakaa yksi erittäin merkityksellinen asia, joka on helpottanut stressiä, työtaakkaa sekä parantanut parisuhteemme tämän hetkistä laatua. Viime viikolla bestman meni vaihtoon!! Uusi bestman tarttui heti samana iltana toimeen. Nyt kauhealla vauhdilla järjestetään sulhasen polttareita ja sovitaan suunnittelupalaveria. Sulhasestakin loistaa helpotus ja tyytyväisyys kun nyt asiat oikeasti lähtivät rullaamaan eteenpäin. En mene tarkempiin yksityiskohtiin, miksi vaihto tapahtui, mutta yksi syy oli se, että bestmanista ei kuulunut 2kk mitään. Hän ei koskaan soittanut sulhaselle takaisin jne.

 Saan lisää kuvia polttareista tänään, joten erilaisia kuvapostauksia varmasti vielä luvassa

Nyt pitkän postauksen päätteeksi kysymys (näen, moniko jaksoi lukea loppuun;)): Onko teillä ollut häiden valmistelussa/odottamisessa sellainen kohta, kun olette tunteneet entistä vahvempaa suhdetta päätökseenne mennä naimisiin juuri sen oikein kanssa? Oletteko te kokeneet erilaisia oivalluksia?

Muistakaa:

Tunnelma tekee juhlan

Delegointi on ok

Pitäkää ystävistä kiinni ja pitäkää heidät lähellä

Nauttikaa valmisteluista ja pyrkikää purkamaan stressiä kaikin keinoin. Poistettua sitä ette saa:)

Nauttikaa ennen kaikkea toisistanne

Hyvää alkanutta viikkoa!